keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

TAIVASKORTTI

Sallin itseni julkaista tekstin, jonka kirjoitin puolessa tunnissa. Korjailuineen. :PPPPPPPPPP JNE. ----------------------------------- Koska viimeksi hain rahoitusta - ja sain sen - päästäkseni katsomaan sinua?
Koska viimeksi avasin keskustelun sinun kanssasi?


Kaksi ja puoli vuotta sitten?
Ei aavistustakaan.
Täällä ollaan, Moskovassa,

talo rannalla jne. Kerettiläinen puhuu.

Istun kumarassa asennossa vihreän työpöytäni ääressä ja räplään kosketintani. Olen varmasti istunut monesti tässä asennossa ja räplännyt kosketintani. Kirjoittanut sinulle. Kirjoittanut sinulle silloinkin, kun olet istunut paikalla huoneen laidalla uneksivassa Artekin tai Illusomin muinaisessa nojatuolissa.

Jotkut tapani palautuvat pikku hiljaa mieleeni. Aavistan niiden palaavan.
Olet istunut nojatuolissani ja rakastanut minua tavalla, jota en taasen voi aavistaa. Rautalangasta vääntäen, Malin Jacobson, en voi tietää kuinka paljon olet rakastanut minua juuri tässä asennossa.
Olen alkanut käyttää molempia käsiäni sekä kirjoittamiseen että syömiseen. Olen siis jossain vaiheessa oppinut käyttää sekä oikeaa että vasenta, vaikka olen syntymästäni asti ollut oikeakätinen.
Tämän huomasin, kun tasoitin otsatukkaani. Olet aivan varmasti vihannut minun harvenevia otsahiuksiani.
Nyt seuraa jännittävä aristoteleen dramaturgiaa mukaileva kohtaus. Olen tasoittanut otsatukkani aina vinoon vasemman ja oikean käteni toimiessa ristiriitaisesti, omien tahtojensa mukaisesti.
Nyt seurasin peilistä käsieni liikkeitä. Odotin, missä vaiheessa otsatukkani jäisi vinoksi. Se jää vinoksi aina vasemmalta puolelta, ja olin jo valmistautunut korjaamaan sitä kunnes huomasin piteleväni saksia vasemmassa kädessä. Sinusta tämä tietenkin on pelkkää paranoiaa, mutta minä soitin heti erinomaiselle vastaavalle lääkärilleni.
Aivoni toimivat ilmiömäisessä balanssissa. Hän tunnusti sen itsekin hämmentyneenä.
Olen tehnyt muutamia tasapainoharjoitteita. Aloittanut kuntonyrkkeilyn rajulla menestyksellä. Lukenut Faustia ja Mannia ennätysmäisen nopeasti. Kotimaisista puhumattakaan.
Tämä voi tietysti olla harhaanjohtava prosessi ja luulotautisuutta, sellaista, mistä aivovammapotilaat niin piinallisesti haaveilevat kunnes halvaantuvat uudelleen, mutta luulen, että sairauskohtaukseni muistiharhat alkavat hälvetä tai tuottavat minussa myönteisiä tuloksia. En silti - valitettavasti - voi vielä kertoa muistavani sinua.
Ajatus sinun olemassaolostasi ja ajattelemisestasi ei kuitenkaan enää tunnu niin vastenmieliseltä. Kuten kirjeeni alussa vihjailin, voin tuntea läsnäolosi, aavistan jonkin tapahtuneen näin. Ajattelin spontaanisti sinun seuraavan minun kirjoittamistani kun istun tässä huoneessa, paikassa, jota kutsuit päämajaksemme.

Minulla on muitakin outoja uutisia kuin jyrkän nousun tehnyt aivokäyräni. Pahoittelut hiljaisuudestani, mutta käskit minun pysytellä vaiti ja olematta anteeksipyytävä. Vetosit kärsimykseeni, mutta epäilen silti kärsimyksiesi olleen suuremmat. Mykistävällä tavalla suuremmat.

Kerron sinulle sittenkin vielä hiukan elämästäni, jos sallit.
Lentäminen ja avaruusasemien tarkastaminen ei tunnu työltä. Tämä on etuoikeutettua elämää. Minä vyöryn ja kellun eteenpäin kuten vastavalmistunut ohjusaluksemme ReTardis (muistuttaa erehdyttävästi jättimäistä puhelinkoppia suuren tykin synnyttämän profiilin kanssa), teen huimia hankintaratkaisuja ja päätelmiä, joihin ei pystyisi kukaan muu... älkää naurattako. Jouduimme vuokraamaan kiinalaisilta pitkän kantaman ohjuksia, koska meillä ei ole varaa rakentaa omiamme. Maksamme niistä puolet ja palautamme ne kymmenen vuoden päästä pakettina Hong Kongiin, jos niille ei tule käyttöä.

Sanoisin, että saamme puolet meihin kohdistuneista ohjuksista riisuttua kiinalaisilta ja kohdistettua tähtiin, mitä jumalan juhlaa! Sitten annamme ne kiltisti takaisin ja - ja se on vieläpä se kaikkein mukavin ratkaisu. Näin turvaamme Skandinavian ainakin hetkeksi joltakin nimeämättömältä uhalta, uhalta, jonka ratkaisee sinun tiimisi. Raportoithan siitä kiltisti.
Sanoisin, että ohjusten vuokraaminen… on saanut dreenit huvittuneiksi. Eihän meillä ole mitään, mistä voisi edes puhua niiden valovuosirakettien rinnalla. Dreeneistä puheenollen… ja nyt uutisiin...

Jumalauta että tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Sattui tässä eräänä päivänä, että pikku parlamentti-istuntomme jälkeen tapasin ensimmäisen dreenihörhön. Ja naispuolisen. Kauppasi kummallisia kortteja.
Kauppasi kortteja omista unistaan, joita jäljensi.
Tässä vaiheessa edessämme on jo kaksi huomionarvoista asiaa:
tapasin ensimmäisen dreenin, joka piirsi, loi. Ilmaistessani tämän, hän pahastui, sanoi että “minä vain jäljennän näkyjäni. Ihmistaiteilijat maalaavat tyhjästä. He ovat kadottaneet yhteytensä.” Toinen merkillepantava seikka oli hänen työnsä, hänen kätensä jälki.
Dreenimuija kauppasi unikorttejaan, joita hän kutsui taivaskorteiksi. Hän näki kertoi näkevänsä tavan, jolla ihmiselämä päättyy. Hän kulki ihmisten (ja toivottavasti myös dreenien) luokse, jooiden kohtalon oli juuri kokenut näkevänsä ja ojensi valitsemalleen uhrille unensa jäljennöksen.
Joten sain taivaskorttini. Siinä on pajumetsä, kerron sen sinulle suoraan, en usko tällaiseen. Se oli hämmentävää, harva meistä voisi kuolla näin suosiollisesti, jumalattoman kauniin, kellervän ja kullervan pajumetsän äärelle. Metsä hönki jonkinlaista spiritualismia. Se oli siis symbolinen kortti, minun metametsäni.
Noh. Juuri äsken, ajatellessani sinua, tai siis yrittäessäni saavuttaa ajatuksia sinusta - en tiedä miksi yhtäkkiä se tuntui niin saamarin tärkeältä - nousin ylös, kaivelin taskujani, otin pari venyttelyaskelta, kuljin eteiseen - ja mitä saamarin vittua.
Se kortin pajumetsikkö. Eteiseen oli - tämä on pilaa, tietenkin - siihen ruskean lipaston päälle jonka sisään sullon hanskani ja hattuni - oli kuin vuosisatoja sitten naulattu paksuihin tammikehyksiin kuva samasta pajumetsästä. Ja siinä minä seisoin hyvin, hyvin hämmästyneenä, kuin pikkupoika suuren metsän edessä. Ja samalla metsään avautui polku. Etsin nahkatakkini povarista sen perkeleen taivaskortin ja siihenkin avautui katsellessani se aivan sama polku ja ehkä syy, miksi sinulle sittenkin kirjoitan on se, että olen tuhannen päissäni, kumartuneena koskettimeni ääreen ja pelkään kuolevani millä hetkellä hyvänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti