Mars. Uusi Berliini.
- Jacobson, oletettavasti?
Nainen tarttui käteeni.
- Olen kaupunginjohtaja Wang Zhou-Shang. Voit kutsua minua Wangiksi tai Zhouksi. Sukunimi on tietysti protokollamaisempi.
- Anteeksi, kumpi – mikä – olikaan etunimesi?
Kättelyni oli hämmennyksestä löysä. Naisella ei ollut paitaa päällään.
- Zhou-Shang.
- Zhou-Shang.
- Sano vain Zhouksi.
- Zhou.
- Jacobson, oletettavasti?
Nainen tarttui käteeni.
- Olen kaupunginjohtaja Wang Zhou-Shang. Voit kutsua minua Wangiksi tai Zhouksi. Sukunimi on tietysti protokollamaisempi.
- Anteeksi, kumpi – mikä – olikaan etunimesi?
Kättelyni oli hämmennyksestä löysä. Naisella ei ollut paitaa päällään.
- Zhou-Shang.
- Zhou-Shang.
- Sano vain Zhouksi.
- Zhou.
Vedin henkeä.
- Amiraali Malin Carolina Jacobson. Skandinavia, merivoimat. Tai siis Malin vain. Ei sitä protokollaa sittenkään, kiitos, naurahdin, miten kykenin.
Tervehdin ulkoavaruuden diplomaattia, joka kulki rinnat paljaana kello kymmenen aamulla, ja pyysin häntä olemaan vähemmän protokollamainen.
-Okei, ei protokollaa, hän virnisti.
Tervehdin ulkoavaruuden diplomaattia, joka kulki rinnat paljaana kello kymmenen aamulla, ja pyysin häntä olemaan vähemmän protokollamainen.
-Okei, ei protokollaa, hän virnisti.
- Hevoseni on tuossa takapihalla. Nousemmeko ratsaille vai kävelemmekö johonkin ruokalaan? Minulla on ainakin hirveä, ihan hirveä nälkä.
Olin aistieni äärirajoilla. Edessäni, uudella ja ensimmäisellä vieraalla planeetalla, seisoi Uuden Pietarin ja Uuden Berliinin vaikutusvaltaisin ihmisnainen. Pääni oli kaikesta painava. Myös kupolin painovoima tuntui raskaammalta, raskaammalta kuin Maassa.
Zhoun hevonen kopisteli kavioitaan takapihatilkullani, josta törröttivät remonttijätteet, muutamat kitukasvit ja Marsin punaiset kivet.
- Kuule, ihan näin meidän kesken, hän sanoi katsellessaan samaa kuin minäkin, puhtaan valkoista hevosta onnettomassa parkkiruudussaan, - Olisi hyvä, jos pian hankkisit hevosen. Jos mä otan sut kyytiin niin musta aletaan taas juoruilla. Marsissa sä et yksinkertaisesti ratsasta hevosella kenenkään muun kuin rakastajan kanssa.
- Okei, vastasin.
- Jos sinä ratsastat hitaasti ja minä seuraan, ehdotin.
Se sopi hänelle. Hän toisti olevansa nälkäinen. Hän nousi kevyesti ratsaille ja istahti satulaan kuin prinsessa, tosin hänen arvokkuuttaan varjosti hiukan se, että hänen vieraansa joutui kävelemään. Ja niin me lähdimme matkaan.
Asuin kadulla – tai aukiolla - nimeltä Zappa Strasse 972. Kadun nimestä huolimatta näin ympärilläni oikeastaan pelkästään aasialaisia, kuulin venäjää puhuttavan ja laulettavan, kuulin hevosia hellittävän kielillä, joita en tuntenut. Ehkäpä dreeniä, kuka tietää. Tai sitten suomea, suomen kieli tuli odottamattomissa paikoissa vastaan.
Ympärilläni levisi Marsin outo kauneus. Lasikupolin reunaan oli aukioltani matkaa, taivas näytti Maan taivaalta, aurinko mahdollisesti loimotti jossain, talot olivat valkoisia, talleja oli joka nurkassa. Marsin kultainen pinta väritti ilmaa.
Olin aistieni äärirajoilla. Edessäni, uudella ja ensimmäisellä vieraalla planeetalla, seisoi Uuden Pietarin ja Uuden Berliinin vaikutusvaltaisin ihmisnainen. Pääni oli kaikesta painava. Myös kupolin painovoima tuntui raskaammalta, raskaammalta kuin Maassa.
Zhoun hevonen kopisteli kavioitaan takapihatilkullani, josta törröttivät remonttijätteet, muutamat kitukasvit ja Marsin punaiset kivet.
- Kuule, ihan näin meidän kesken, hän sanoi katsellessaan samaa kuin minäkin, puhtaan valkoista hevosta onnettomassa parkkiruudussaan, - Olisi hyvä, jos pian hankkisit hevosen. Jos mä otan sut kyytiin niin musta aletaan taas juoruilla. Marsissa sä et yksinkertaisesti ratsasta hevosella kenenkään muun kuin rakastajan kanssa.
- Okei, vastasin.
- Jos sinä ratsastat hitaasti ja minä seuraan, ehdotin.
Se sopi hänelle. Hän toisti olevansa nälkäinen. Hän nousi kevyesti ratsaille ja istahti satulaan kuin prinsessa, tosin hänen arvokkuuttaan varjosti hiukan se, että hänen vieraansa joutui kävelemään. Ja niin me lähdimme matkaan.
Asuin kadulla – tai aukiolla - nimeltä Zappa Strasse 972. Kadun nimestä huolimatta näin ympärilläni oikeastaan pelkästään aasialaisia, kuulin venäjää puhuttavan ja laulettavan, kuulin hevosia hellittävän kielillä, joita en tuntenut. Ehkäpä dreeniä, kuka tietää. Tai sitten suomea, suomen kieli tuli odottamattomissa paikoissa vastaan.
Ympärilläni levisi Marsin outo kauneus. Lasikupolin reunaan oli aukioltani matkaa, taivas näytti Maan taivaalta, aurinko mahdollisesti loimotti jossain, talot olivat valkoisia, talleja oli joka nurkassa. Marsin kultainen pinta väritti ilmaa.
Kauempana horisontissa kohosi ensimmäinen keskusta, Uusi Pietari tai Uusi Berliini. Uusi Pietari oli kuullemma huomattavasti Uutta Berliiniä mahtailevampi.
Asuntojen katoilla oli toisia asumuksia. Ne olivat värikkäitä rakennelmia täynnä kuivuvaa pyykkiä, kasvillisuutta, riippukeinuja ja keittiöitä. Arvelin kaupungin trendikkään nuorison asuttaneen ne. Kupolikaupungissa ei koskaan satanut ja lämpötila oli säädeltyä. Miksi en itsekin nukkuisi Marsin tähtien alla?
Elämää suojaava kupoli ulottui myös jalkojemme alle. Se oli täydellisen ovaali. Muistin Sashan kerran ottaneen juomalasin käteensä, työntäneen sinne hiekkaa ja sulkeneen lasin kämmenellään ja lopulta ravistelleen sitä. Niin kävisi, meidän pikku kupolikaupungillemme, kun Marsiin iskisi jonain päivänä tarunhohtoinen pyörremyrsky. Se nostaisi kupolin ilmaan ja murskaisi ihmiset ja dreenit (ja hevoset, aasit ja muulit), mutta ei vaikuttaisi ilmaan, happeen, jota hengitimme. Uudelle elämälle olisi aina mahdollisuudet. Sallin ajatukseni varovasti ajautua luutnanttiini, vaikka tiesin, että se olisi nyt typerintä, mitä voisin tehdä. Olin juuri ensimmäisellä aamukävelylläni Uudessa Berliinissä, Marsin vanhimmassa siirtokunnassa ja ajattelin Maahan jäänyttä rakastajaani.
- Vähän niin kuin multaa möyhentäisi, Sasha Sirotkin jatkoi muistoissani.
- Pikku hiljaa sekasorrosta kasvaisivat happea tuottavat ilmakasvit. Kupolikaupungissa on riittävästi vesivarastoja kestämään esimerkiksi sadan vuoden kastelemattomuuden, ja dreeniteknologia puhdisti Marsin ikijäästä koko ajan lisää.
En tiennyt, olinko helpottunut ikuisesta kiertokulusta vai oliko Sashan tarkoitus tehdä minut levottomaksi.
- Entäpä happi, kysyin nopeasti.
- Kuten jo mainitsin: ilmakasvit. Ne tuottavat ilmaa juurissaankin. Ne eivät välttämättä tarvitse suoraa Auringon valoa.
- Malin, hän jatkoi aprikoiden. - Voisit ottaa itse joistakin sinua odottavista asioista selvää.
Sitten hän käänsi selkänsä. Hellitin muistoistani.
Kuljimme lähiöstä – tai maaseudulta kohti keskustaa – tai itse kaupunkia. Rakennukset suurenivat ja muuttuivat teräkseksi, viljelykset vähenivät. Satumaisen suurista puista lankesi päällemme varjoja. Kaupungin tornit, sumu, vehreys ja hämärä ympäröivät minut.
- Tuulikoneet.
Helpottava tuulenpuuska tarttui vaaleisiin hiuksiini ja Zhoun mustiin ja liukkaisiin hiuksiin.
Asuntojen katoilla oli toisia asumuksia. Ne olivat värikkäitä rakennelmia täynnä kuivuvaa pyykkiä, kasvillisuutta, riippukeinuja ja keittiöitä. Arvelin kaupungin trendikkään nuorison asuttaneen ne. Kupolikaupungissa ei koskaan satanut ja lämpötila oli säädeltyä. Miksi en itsekin nukkuisi Marsin tähtien alla?
Elämää suojaava kupoli ulottui myös jalkojemme alle. Se oli täydellisen ovaali. Muistin Sashan kerran ottaneen juomalasin käteensä, työntäneen sinne hiekkaa ja sulkeneen lasin kämmenellään ja lopulta ravistelleen sitä. Niin kävisi, meidän pikku kupolikaupungillemme, kun Marsiin iskisi jonain päivänä tarunhohtoinen pyörremyrsky. Se nostaisi kupolin ilmaan ja murskaisi ihmiset ja dreenit (ja hevoset, aasit ja muulit), mutta ei vaikuttaisi ilmaan, happeen, jota hengitimme. Uudelle elämälle olisi aina mahdollisuudet. Sallin ajatukseni varovasti ajautua luutnanttiini, vaikka tiesin, että se olisi nyt typerintä, mitä voisin tehdä. Olin juuri ensimmäisellä aamukävelylläni Uudessa Berliinissä, Marsin vanhimmassa siirtokunnassa ja ajattelin Maahan jäänyttä rakastajaani.
- Vähän niin kuin multaa möyhentäisi, Sasha Sirotkin jatkoi muistoissani.
- Pikku hiljaa sekasorrosta kasvaisivat happea tuottavat ilmakasvit. Kupolikaupungissa on riittävästi vesivarastoja kestämään esimerkiksi sadan vuoden kastelemattomuuden, ja dreeniteknologia puhdisti Marsin ikijäästä koko ajan lisää.
En tiennyt, olinko helpottunut ikuisesta kiertokulusta vai oliko Sashan tarkoitus tehdä minut levottomaksi.
- Entäpä happi, kysyin nopeasti.
- Kuten jo mainitsin: ilmakasvit. Ne tuottavat ilmaa juurissaankin. Ne eivät välttämättä tarvitse suoraa Auringon valoa.
- Malin, hän jatkoi aprikoiden. - Voisit ottaa itse joistakin sinua odottavista asioista selvää.
Sitten hän käänsi selkänsä. Hellitin muistoistani.
Kuljimme lähiöstä – tai maaseudulta kohti keskustaa – tai itse kaupunkia. Rakennukset suurenivat ja muuttuivat teräkseksi, viljelykset vähenivät. Satumaisen suurista puista lankesi päällemme varjoja. Kaupungin tornit, sumu, vehreys ja hämärä ympäröivät minut.
- Tuulikoneet.
Helpottava tuulenpuuska tarttui vaaleisiin hiuksiini ja Zhoun mustiin ja liukkaisiin hiuksiin.
- Tämä on reittimme paras osuus, hän huusi.
Valtavat tuulivoimalat ilmestyivät esiin kadun kulmasta kuin armeija. Niistä kävi niin voimakas puhalle, että jouduimme kääntymään toiseen suuntaan. Joka tapauksessa, kokemus oli voimaannuttava: en ollut tuntenut tuulta ihollani koko risteilijässä viettämäni kahden vuoden aikana. Silmiini nousivat kyyneleet sekä liikutuksesta että tuulen voimasta. Huusin Zhoulle olevani nostalgian vallassa, mutta hän ei kuunnellut. Hän vain katseli eteensä ylväästi.
- Tämä ei tietenkään ole ainoa tuulipuisto, hän huusi. - Odotapas kun näet Pietarin vastaavan.
- Miksi elää tavanomaisesti? Marsissa voi tehdä ihan mitä vaan, hän lisäsi, ehkä itselleen.
Käänsin katseeni tuulipuiston suuntaan. Samalla näin myös Auringon. Se paistoi pienenä ja uteliaana taivaalta. Katsoin Zhouta. Mustatukkainen nainen valkoisessa panssarissaan, rinnat paljaana. Itsetietoinen hymy kasvoilla, alla fiktiivisen komea ratsu.
Juuri niin. Miksi elää tavanomaisesti Marsissa. Ensimmäiseksi hankin samanlaisen avaruuspuvun, ajattelin. Minulla oli päälläni likaisen siniset sotilasvaatteet. Olin kuin maasta tuotu sotamuisto, jonka merkitystä kukaan ei tiennyt.
Ehkäpä tapaisin Marsissa myös jonkun, joka ratsastaisi samalla satulalla minun kanssani.
Opin nopeasti, että vapaamielinen kaupunginjohtajattaremme ei ollut mitenkään poikkeuksellisen vapaamielinen, vaan että että useammat naiset jättivät yläosan paljaaksi. Tämä oli yksi ja eräs näkyvimmistä ilmauksista uudenlaisen vapauden puolesta. Wang Zhou-Shang oli muuttanut Marsiin vasta kaksi vuotta sitten ja omaksunut lyhyessä ajassa Uuden Berliinin ja Uuden Pietarin elämäntyylin. Kaikenlaista muodollisuutta pidettiin etikettivirheenä.
Zhou kertoi minulle kaupunkinsa tavoista ja kulttuurista. Hän ei katsonut minuun, hän katseli ulos, ruokaansa, jutteli henkilökunnalle. Hänessä oli välittömyyttä ja nuoruutta. Hän kutsui minut asunnolleen keskelle suurimpia puita ja laittoi Laurie Andersonia soimaan. Marsissa oli meneillään keinotekoinen kesä ja kadut olivat helteisiä tuulikoneiden aluetta lukuunottamatta. Zhou ilmoitti vuodenaikojen olevan ihan helvetin typerä ajatus ja epäili järjestelmän syntyneen taiteilijoiden aloitteesta.
Tunsin itseni jälleen tärkeäksi keskustellessani Wang Zhou-Shangin kanssa. Kapselin jäljiltä varsinkin johtajaidentiteettini oli kateissa. Zhou halusi kuulla ensimmäisenä juoruja Maasta. Minulla ei ollut sellaisia. Elin virallisten ja masentavien uutisten keskellä. Olin sotilas, mutta laivareissuillanikin tein hallintoasioita ja kirjoitin tutkimusartikkeleita. Unionissa puhuin meren tilasta ja pahoittelin sen arvaamatonta käyttäytymistä. Hyvin harvoin kaikkien kiinnostus kääntyi meren pariin.
- Paitsi tietenkin runoilijoista, niistä löytyy aina kerrottavaa, muistin samalla.
Kerroin, kuinka suomalainen runonlausuja Jani Erkko Tapani Törmä oli ajanut kännissä vaimonsa päälle. Tahalteen, kielittiin. Hän oli noussut autosta, käynyt kusella, hakenut parhaimman takkinsa ja työntänyt muutamat hyvät tekstit povitaskuun. Sitten hän oli pakittanut hybridillään vaimonsa päältä pois ja kiitänyt verisin renkain runonlausuntailtaan tunnustamaan tekonsa.
- Ottakaa minut kiinni. Minä olen syypää vaimoni kuolemaan. Hän nukkuu etupihallani rauhaisaa unta, hän oli sanonut kätensä levittäen, parrasvaloissa.
Dreenit käyttivät oikeudessa veto-oikeuttaan, kuten tavallista. Itse tuomari nousi tuoliltaan, käveli syyttäjän pöydän ohi kohti lautamiesten rivistöä ja nappasi dreeniedustajaa kauluksesta. Mitä tästä seurasi, sille on monta tarinaa. Lähimmän lautamiehen mukaan tuomarin raivo laantui hetkessä.
Valtavat tuulivoimalat ilmestyivät esiin kadun kulmasta kuin armeija. Niistä kävi niin voimakas puhalle, että jouduimme kääntymään toiseen suuntaan. Joka tapauksessa, kokemus oli voimaannuttava: en ollut tuntenut tuulta ihollani koko risteilijässä viettämäni kahden vuoden aikana. Silmiini nousivat kyyneleet sekä liikutuksesta että tuulen voimasta. Huusin Zhoulle olevani nostalgian vallassa, mutta hän ei kuunnellut. Hän vain katseli eteensä ylväästi.
- Tämä ei tietenkään ole ainoa tuulipuisto, hän huusi. - Odotapas kun näet Pietarin vastaavan.
- Miksi elää tavanomaisesti? Marsissa voi tehdä ihan mitä vaan, hän lisäsi, ehkä itselleen.
Käänsin katseeni tuulipuiston suuntaan. Samalla näin myös Auringon. Se paistoi pienenä ja uteliaana taivaalta. Katsoin Zhouta. Mustatukkainen nainen valkoisessa panssarissaan, rinnat paljaana. Itsetietoinen hymy kasvoilla, alla fiktiivisen komea ratsu.
Juuri niin. Miksi elää tavanomaisesti Marsissa. Ensimmäiseksi hankin samanlaisen avaruuspuvun, ajattelin. Minulla oli päälläni likaisen siniset sotilasvaatteet. Olin kuin maasta tuotu sotamuisto, jonka merkitystä kukaan ei tiennyt.
Ehkäpä tapaisin Marsissa myös jonkun, joka ratsastaisi samalla satulalla minun kanssani.
Opin nopeasti, että vapaamielinen kaupunginjohtajattaremme ei ollut mitenkään poikkeuksellisen vapaamielinen, vaan että että useammat naiset jättivät yläosan paljaaksi. Tämä oli yksi ja eräs näkyvimmistä ilmauksista uudenlaisen vapauden puolesta. Wang Zhou-Shang oli muuttanut Marsiin vasta kaksi vuotta sitten ja omaksunut lyhyessä ajassa Uuden Berliinin ja Uuden Pietarin elämäntyylin. Kaikenlaista muodollisuutta pidettiin etikettivirheenä.
Zhou kertoi minulle kaupunkinsa tavoista ja kulttuurista. Hän ei katsonut minuun, hän katseli ulos, ruokaansa, jutteli henkilökunnalle. Hänessä oli välittömyyttä ja nuoruutta. Hän kutsui minut asunnolleen keskelle suurimpia puita ja laittoi Laurie Andersonia soimaan. Marsissa oli meneillään keinotekoinen kesä ja kadut olivat helteisiä tuulikoneiden aluetta lukuunottamatta. Zhou ilmoitti vuodenaikojen olevan ihan helvetin typerä ajatus ja epäili järjestelmän syntyneen taiteilijoiden aloitteesta.
Tunsin itseni jälleen tärkeäksi keskustellessani Wang Zhou-Shangin kanssa. Kapselin jäljiltä varsinkin johtajaidentiteettini oli kateissa. Zhou halusi kuulla ensimmäisenä juoruja Maasta. Minulla ei ollut sellaisia. Elin virallisten ja masentavien uutisten keskellä. Olin sotilas, mutta laivareissuillanikin tein hallintoasioita ja kirjoitin tutkimusartikkeleita. Unionissa puhuin meren tilasta ja pahoittelin sen arvaamatonta käyttäytymistä. Hyvin harvoin kaikkien kiinnostus kääntyi meren pariin.
- Paitsi tietenkin runoilijoista, niistä löytyy aina kerrottavaa, muistin samalla.
Kerroin, kuinka suomalainen runonlausuja Jani Erkko Tapani Törmä oli ajanut kännissä vaimonsa päälle. Tahalteen, kielittiin. Hän oli noussut autosta, käynyt kusella, hakenut parhaimman takkinsa ja työntänyt muutamat hyvät tekstit povitaskuun. Sitten hän oli pakittanut hybridillään vaimonsa päältä pois ja kiitänyt verisin renkain runonlausuntailtaan tunnustamaan tekonsa.
- Ottakaa minut kiinni. Minä olen syypää vaimoni kuolemaan. Hän nukkuu etupihallani rauhaisaa unta, hän oli sanonut kätensä levittäen, parrasvaloissa.
Dreenit käyttivät oikeudessa veto-oikeuttaan, kuten tavallista. Itse tuomari nousi tuoliltaan, käveli syyttäjän pöydän ohi kohti lautamiesten rivistöä ja nappasi dreeniedustajaa kauluksesta. Mitä tästä seurasi, sille on monta tarinaa. Lähimmän lautamiehen mukaan tuomarin raivo laantui hetkessä.
Dreeniedustaja, joka oli vieraileva lautamies eikä kukaan tuntenut häntä ja jolle annettiin Maassa teennäinen nimi numeroista koostuvan koodin sijaan (Mies Joka Tuijottaa ei mennyt läpi ja kiinalaiset ehdottivat: Lau), katsoi hetken tuomaria.
- Me varjelemme, oli Lau sanonut tuomarille.
- Me varjelemme arvokkaintanne - ihmisluontoa.
Ja niin oli Jani Erkko Tapani Törmä päässyt vapauteen.
Zhou katseli minua ymmärtäväisesti eikä sanonut mitään. Lopulta hän nousi, otti sihatorven ja tyhjensi sen roskakuiluun. Hän täytti torven uudestaan ja napsautti sen kiehumaan kuin vedenkeittimen.
- Malin, hän lopulta aloitti.
- Katso ympärillesi.
Olimme hiljaisessa, vaaleassa huoneistossa korkealla Uuden Berliinin yläpuolella, suurien puiden latvojen korkeudella. Asunto oli mukava, muttei kovin tilava.
- Olen kaupunginjohtaja… ja tuolla alhaalla kuljeskelee tälläkin hetkellä roskanimijöitä, jotka ovat vaikutusvaltaisempia - ja erityisesti, erityisesti, rikkaampia kuin minä.
Hän virnisti ja lisäsi, että asuu vuokralla.
- Ei minulla ole valtaa täällä. Sain tämän pestin alle vuodessa. Kukaan ei halunnut sitä. Olen vain kasvot, viestinviejä, välittäjä. Eivätkä ne tietenkään pidä minusta, minähän olen kiinalainen.
Huhuttiin, että dreenit olivat ehdottaneet kaikkien kiinalaisten likvidoimista. Saastessyistä.
Harmistuin, mutta koitin välttää näyttämästä sitä.
Zhou jatkoi vakavana; kirjakielellä.
- Jos luulet, että dreeneillä ei täällä ole valtaa, erehdyt. Me olemme täysin niiden talutusnuorassa, pahemmin kuin Tellus. Mars on täynnä komediaklubeja, taidenäyttelyitä, teatteria, laulua ja soittoa, koska dreenit sanovat niin. Ne kulkevat sähköalustoilla ja sähköautoilla, koska niillä on rajoittamattomat resurssit. Me kuljeskelemme hevosilla tai muuleilla. Ne tuntevat empatiaa vain taiteilijoiden murheita kohtaan. Voi Jacobson, mitä minä olenkaan nähnyt niiden tekevän! Ne ovat omineet joitakin samettitakkisia taiteilijoita omikseen ja leikittävät niitä kuin lemmikkieläimiä. Oletko käynyt David Bowien siirtokunnassa? Jupiterin kuu, Europa, on nyt viralliselta nimeltään Bowie-kuu.
Ajattele, me sallimme Galilein löytämän Europan muuttua yhdessä yössä ufojen viihdekeskukseksi. Ajattele. Eikö ole symbolista, että ne liimasivat oman nimensä juuri Euroopan päälle?
Zhou rakensi sihapiippunsa valmiiksi ja katsoi ulos Marsin puiden ylle.
- Olen miettinyt paljon, että mitä sitten tapahtuu, kun niitä ei enää kiinnosta ihmisten taide. Kun ne on pumpattu täyteen Tolkienia ja sitarin ja cembalon soittoa, kun ne kerta kaikkiaan saavat tarpeekseen.
Hän pysähtyi: - Malin, pidän tätä rauhan kysymyksenä.
Hän piti tauon, ja alkoi sitten hymyillä.
- Toisaalta, olen ajatellut, että sinun ja minun pitää vain rentoutua, ottaa niiden opeista ja määräyksistä vaarin ja antautua taiteelle ja tälle miellyttävälle huumeelle, - hän käveli torvensa luokse ja asetti siihen nenäjohteet kiinni – ja elää lyhyt ihmiselämä nautiskellen.- Me varjelemme, oli Lau sanonut tuomarille.
- Me varjelemme arvokkaintanne - ihmisluontoa.
Ja niin oli Jani Erkko Tapani Törmä päässyt vapauteen.
Zhou katseli minua ymmärtäväisesti eikä sanonut mitään. Lopulta hän nousi, otti sihatorven ja tyhjensi sen roskakuiluun. Hän täytti torven uudestaan ja napsautti sen kiehumaan kuin vedenkeittimen.
- Malin, hän lopulta aloitti.
- Katso ympärillesi.
Olimme hiljaisessa, vaaleassa huoneistossa korkealla Uuden Berliinin yläpuolella, suurien puiden latvojen korkeudella. Asunto oli mukava, muttei kovin tilava.
- Olen kaupunginjohtaja… ja tuolla alhaalla kuljeskelee tälläkin hetkellä roskanimijöitä, jotka ovat vaikutusvaltaisempia - ja erityisesti, erityisesti, rikkaampia kuin minä.
Hän virnisti ja lisäsi, että asuu vuokralla.
- Ei minulla ole valtaa täällä. Sain tämän pestin alle vuodessa. Kukaan ei halunnut sitä. Olen vain kasvot, viestinviejä, välittäjä. Eivätkä ne tietenkään pidä minusta, minähän olen kiinalainen.
Huhuttiin, että dreenit olivat ehdottaneet kaikkien kiinalaisten likvidoimista. Saastessyistä.
Harmistuin, mutta koitin välttää näyttämästä sitä.
Zhou jatkoi vakavana; kirjakielellä.
- Jos luulet, että dreeneillä ei täällä ole valtaa, erehdyt. Me olemme täysin niiden talutusnuorassa, pahemmin kuin Tellus. Mars on täynnä komediaklubeja, taidenäyttelyitä, teatteria, laulua ja soittoa, koska dreenit sanovat niin. Ne kulkevat sähköalustoilla ja sähköautoilla, koska niillä on rajoittamattomat resurssit. Me kuljeskelemme hevosilla tai muuleilla. Ne tuntevat empatiaa vain taiteilijoiden murheita kohtaan. Voi Jacobson, mitä minä olenkaan nähnyt niiden tekevän! Ne ovat omineet joitakin samettitakkisia taiteilijoita omikseen ja leikittävät niitä kuin lemmikkieläimiä. Oletko käynyt David Bowien siirtokunnassa? Jupiterin kuu, Europa, on nyt viralliselta nimeltään Bowie-kuu.
Ajattele, me sallimme Galilein löytämän Europan muuttua yhdessä yössä ufojen viihdekeskukseksi. Ajattele. Eikö ole symbolista, että ne liimasivat oman nimensä juuri Euroopan päälle?
Zhou rakensi sihapiippunsa valmiiksi ja katsoi ulos Marsin puiden ylle.
- Olen miettinyt paljon, että mitä sitten tapahtuu, kun niitä ei enää kiinnosta ihmisten taide. Kun ne on pumpattu täyteen Tolkienia ja sitarin ja cembalon soittoa, kun ne kerta kaikkiaan saavat tarpeekseen.
Hän pysähtyi: - Malin, pidän tätä rauhan kysymyksenä.
Hän piti tauon, ja alkoi sitten hymyillä.
Näin sanoessaan hän vajosi valkoiselle muovisohvalle, asetti nenäketjut sieraimiinsa ja alkoi hengitellä.
- Haluaisitko nyt kertoa tehtävästäsi?
Heräsin hukkumistunteeseen. Heräsin hirvittävän kylmään märkään. Minulla oli vettä korvissa, silmissä, suussa. Tajusin, että minua kasteltiin vedellä. Avasin silmäni räpytellen ja näin sumuisia tähtiä. Vettä alkoi suihkuta jälleen ja se sai minut nopeasti jaloilleni. Olin katolla. Wang Zhou-Shangkin oli. Hänen vieressään lepäsi kaikkeen syyllinen siha-torvi.
Zhou manasi kiinaksi ja nousi samaan tyyliin ylös kuin minä: uskomattoman ketterästi.
Katsahdin ylös ja olin pyörtyä. Marsin tähtitaivas. Se tuntui lyövän vasten kasvoja. Se oli pökerryttävä. Kupolin ohut ilmakehä ei häirinnyt näkymää, ei vääristänyt tähtien julmia, kylmiä värejä. Tunnistin Orionin, Sirius oli valtava ja kalvakka kuin vastasyntynyt lapsi. Linnunrata piiskasi kaiken halki, ylitse, kohisten. Jossakin tuolla olisi dreenien kaksi aurinkokuntaa. Tuolla loisti hämäränä yksi Marsin kuista ja kauempana kirkkaana maa.
Juoksimme kaupunginjohtajan kanssa takaisin hänen parvekkeelleen. Uuden Berliinin puita kasteltiin aamuöisin. ---
Neue Frankfurter Allee oli Uuden Berliinin vilkkaimpia keskustakatuja. Se muistutti minua 1980-luvun retropeleistä neonvalokyltteineen ja loputtoman korkeine, pieni-ikkunaisine kerrostaloineen. Ydinkaupungissa vuokrat olivat kirveleviä ja ihmiset asuivat ahtaasti. Kaikkialta vastasi dreenien ja ihmisten puhemelu ja katumainosten ja uutisten historiaton säksätys. Vihanneskaupat ja kukkakaupat houkuttelivat luokseen kuin hunaja herhiläisiä. Vaateketjut, pesulat ja kuntosalit olivat aivan kuten maassa. Lisäksi oli elokuvateattereita ja aivan poikkeuksellinen määrä runoklubeja ja gallerioita. Kävelin niin rivakasti, että törmäsin dreenimieheen jolta tippui stetsonhattu päästä. Dreeni tarttui vaistomaisesti lantiolla keikkuneen miekkansa kahvaan, mutta höllensi otettaan harppoessani määrätietoisena lajien ruuhkaan. Keskellä katuja kulkivat hevosradat, ja niitä reunustivat joko laukkaan tai raviin ohjaavat liikennemerkit. Jostain tämän kaiken keskeltä minun olisi löydettävä yksi lukuisista Maan ja siirtokunnan postia hoitavista kommunikaatioliikkeistä. Niitä minä olin tullut etsimään. Sasha... Aleksandr Sirotkin. Sydämeeni otti. Käännyin pääkadulta katukeittiöiden reunustamalle värikkäälle pienelle kujalle. Kello oli kahdeksan illalla, kaikkialla oli ruuhkaa. Kävelin eteenpäin vilkkaalla pikkukujalla ja muutaman metrin korkeudella alkoi pyöriä tuttu holomainos. PARAS VIIVE! VIESTI MAAN PÄÄLLE VAIN KAHDEKSASSA PÄIVÄSSÄ! KYSY KANTA-ASIAKASTARJOUKSIAMME...............HOLOT, MORSET, SÄHKÖPOSTI, KOSKETINPOSTI, MYÖS VIDEO- ÄÄNI JA TUNNEVIESTIT............................ KAIKKI SAMALLA HINNALLA............................. - Pahus.
Pisteestä seurasi jono ulos asti. - Tervetuloa. Kommunikaatioliike. Afrikan. Tähteen. Jonotusaikasi. On. Kolmekymmentä. Minuuttia. Seitsemän. Sekuntia, kuului automaatin ääni koskettimestani. - Jos. Tarvitset. Henkilökohtaista. Postipalvelua. Lausu. Yksi. Jos. Tarvitset. Sähköi- - Yksi. - Kiitos. Jonotusaikasi. On. Kaksikymmentäyhdeksän- Heilautin kättäni jotta automaatti vaikenisi. Seisahduin mainostaulun alle pääasiassa kiinalaisten muodostamaan jonoon ja kirosin jälleen, että korkea-arvoiset virkamiehet ja sotilasjohto olivat yhtä avuttomia kuin kaikki muutkin kupolin kansalaiset siirtokuntien ja Telluksen välisessä viestinnässä. Dreenit olivat auttaneet vain hiukan avaamalla osan satelliittiliikenteestään meidän postimme käyttöön. Samalla ne itse lähettelivät reaaliaikaisia runoja valovuosien päähän. Etsin omasta koskettimestani typerän keskustelun, jonka olin käynyt kenraali Kurt Jacobsonin kanssa Ostrovnoissa, satamakaupungissa kohtalaisen lähellä Murmanskia muutama vuosi sitten ja asetuin kiltisti jonon perälle. Yhteys: ei tunnistettu
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>TAVATKAA////MINUT///V¤LITTOM¤STI>>>>>>
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>KOMENTOSILLALLA>>>>>>>>>>>>>>>>>>
Yhteys: amir. Malin Carolina Jacobson
Kurt... Et edelleenkään osaa käyttää salausohjelmaa.
Tarkkailijat nauravat.
Yhteys: ei tunnistettu
>>>>>>>>>>>>KAYTA///PUNAISTA//NEILIKKAA>>>>>>>>>>>>>>>>>
>>>>>>>>>>>>>>>>ASIA///VAKAVA>>>>>>>>>>>>>
>>>>>>>>>>>TULE///NYT//HELVETISSA//YLAKANNELLE>>>>>>>>>
Yhteys: amir. Malin Carolina Jacobson
Mitä asia koskee?
t. Maltsu
Yhteys: ei tunnistettu
>>>>>>>>>EIHAN///TASS¤//HOMMASSA//OLISI//MITAAN>>>>
>>>>>>>>>JARKE¤>>>>>>JOS//KERTOISIN
---------------------------------------------------------------------------------------------
Napsautin koskettimeni kiinni. Näytölle ilmestyi loukkaantunut häiriöviiva. Istuin vanhassa hytissäni ja vanhassa valvontalaivassani, jonka venäjänkielistä nimeä en saanut mieleeni. Hytissäni oli keltaiset seinät ja pimeä ja tiivis ikkuna. Peilipöytä, nostettava vuode ja lattia täynnä avonaisia merikirjoja ja lokeja, karttoja ja päivyreitä. Vedin housut sängyltä jalkaan ja hupparin niskaani. Vanha kunnon Kurt, setäni, ystäväni, pomoni ja kollegani. Skandinavian Ilma- ja Merivoimien ylipäällikkö, kenraali, sotilas, poliitikko, vaikuttaja, homoaktivisti ja rauhanneuvottelija. Ei osannut lähettää salattua viestiä.
Poistuin hytistäni, jätin oven auki ja nappasin porraskaiteista molemmilla käsilläni kiinni. Yhdellä heilautuksella olin alakannen yhdyskäytävällä, kerroksen yläkantta alempana. Kurt seisoi mietteliään näköisenä valvomossa, joka oli laivan strateginen keskus. Hän oli kääntänyt selkänsä oven suuntaan - dramaattinen ele, joita harvoin näki sotilailla - ja näytti katselevan vastakkaista seinää. - Lahjoitus, hän sanoi ja tutki tilaa edessään. Hän viittoi minut laiskalla kädenheilautuksella luoksensa. Olin nostanut käden otsalleni sotilastervehdykseen. Taulu. Maassa Kurtin edessä lepäsi osittain muovista poistettu taulu. Se näytti perinteiseltä öljyvärimaalaukselta kaupungista, jonka takana levisi satama ja sataman takana aamuruskossa sumuinen meri. Kuvassa olisi voinut olla mikä tahansa eurooppalainen kaupunki Ennen Vedennousua. Lähimmät rakennukset oli kuvattu tarkasti. Keskellä kaupunkia kohosi katedraali. - Arkipäiväinen lahja. Ystävyyden osoitus.Poliittisten pisteiden keräystä. Korruptiota... - Oletko saanut dreeniedustajalta lahjan? Kysyin. - Kyllä... Kurt käänsi katseensa minuun. - Suoraan sanottuna minua arvelutti ottaa se vastaan. Kuten hyvin tiedämme, dreenit eivät maalaa. Miksi tämä ja mistä - nimetön - ajaton - taulu? Kello oli yli puolenyön. Olimme miehistöinemme auttaneet sinä päivänä kauas eksyneen kalastualuksen kotisatamaansa. Kotisatamaan, joka sekin oli kärsinyt niin paljon tulvissa, että oli enää joukko muita laivoja, soihtuja ja tynnyririvistöjä. Päivä oli ollut pitkä ja stressaava, sade oli kohissut sadetakeilta saappaisiin kuin vesiputous. - Miksi et kysynyt sitä lahjoittajalta? - Lahjahevosen suuhun ei katsota. Sain sen reippaalta lentäjänuorukaiselta. Hänellä oli koodinimessään vitosta, sen muistan, ja hän lentää päivittäin Skandinavian ja Siperian yllä. - Pilvilentäjä? - Kyllä. - Sehän on suuri kunnia. Vesilentäjät kosteuttivat päivittäin Maapallon ilmakehää. He loivat puhtaita sadepilviä saastehiilipilvien rinnalle. He loivat hiilinieluja. - On... on se kunnia, mutta en vain ymmärrä, Kurt sanoi mietteliäänä. Lähestyin teosta. - Ensin, Kurt sanoi, kääriessään taulua auki, - ajattelin tämän edustavan keski-eurooppalaista realismia - Protestoin välittömästi. - Realistiseksi maalaukseksi sanoisin sen olevan liian romanttinen. Sehän on vain maisemataulu. - ... mutta sitten, Kurt jatkoi minusta välittämättä, - huomasin tämän ovelan taivaalle maalatun portin. Katselin taulua tarkemmin ja kuorin sitä varovaisesti lahjakääreistään. Itse en huomannut minkäänlaista porttia taulussa, ja ajattelin Kurtin olevan joko väsynyt tai tulkitsevan teosta liiaksi. - Perhana Malin... sanoisin, etten aluksi edes huomannut porttia... se on niin... se on joko niin keskeisellä paikalla tai vain niin hyvin samansävyisen tuon purppuraisen meren kanssa. - Se voi edustaa maagista realismia tai symboliikkaa, leikin mukana, vaikken nähnyt minkäänlaista porttia missään. Kurt Jacobson nousi ylös väsähtäneen oloisena, mutta hänen silmänsä hohtivat kiinnostusta mitätöntä maisemataulua kohtaan. - Venäläistä symbolismia, niin sen täytyy olla... - Kuule, en haluaisi olla ikävä, mutten oikein ymmärrä miksi herätit minut keskellä yötä vain arvioimaan sinun lahjatauluaisi, sanoin ja sidoin kädet selkäni taakse. Olin valmiina lähtemään. - Aivan niin, Kurt sanoi ja katseli harhaisena ympäri valvontakeskusta. - Mene sinä vain unillesi. Minä vain - no, jos totta puhutaan, niin olin ihan varma, että tuota, että tämä, tämä taulu yrittää kommunikoida minun kanssani. Ilmeeni suureni. - Yrittääkö se puhua sinun kanssani? Olin yllättynyt. Kurt Jacobson oli tylsä ja militantti tyyppi, eikä ollut uskonut dreenilintujen maapallolle saapumiseenkaan ennen kuin oli pakotettu tapaamiseen heidän kanssaan. Hän oli pannut television kiinni kun uutiset alkoivat vyöryä ovista ja ikkunoista. Kurt Jacobson ei nähnyt unia. - Ei puhua sillä tavalla... Ei puhua kuten me puhumme. Luulen, että se yrittää pikemminkin näyttää minulle jotakin. Hän jäi tuijottamaan taulua, hätkähti ja nosti jälleen kasvonsa minuun. - Kun näen tuon portin, minulle tulee hurja tunne... Kuin minun olisi avattava portti ja kiivettävä kuvaan.
Se, että taulussa olisi esimerkiksi jonkinlaista tutkimatonta dreenielektroniikkaa, kätketty viesti tai jopa myrkkyä joka aiheutti aistiharhoja, oli tietenkin mahdollisuus. Ilmoitin kuitenkin tylysti sedälleni: - Vie taulu labraan ja mene nukkumaan. Nostin käden otsalleni ja käännyin kannoillani. - Neiti Jacobson. Neiti Jacobson? Marsin postivirkailija yritti tavoittaa katsettani. - Ah! - Numero 48? - Kyllä, se on... tässä. Tiputin vuoronumeroni tiskille roskaimuun. - Kenelle haluatte lähettää viestiä? Virkailija, saksalaisnainen, kysyi ja hymyili opitusti. Vedin rintani täyteen henkeä ennen kuin vastasin. - Haluan lähettää kaksi viestiä... voisitteko etsiä minulle erään norjalaisen virkamiehen. Bioanalyytikon. Toimii YK:ssa. Hänet on myös valittu norjalaisedustajaksi Skandinavian parlamenttiin. - Oslolainen? Kadun kirkkaat mainosvalot heijastuivat virkailijan kasvoilta eloisasti. - Hyvin todennäköisesti. - Löytyy vain yksi joka sopii kuvaukseen... mutta hän on jäänyt virkavapaalle noin vuosi sitten. - Hän jäi virkavapaalle vedoten alkavaan alzheimeriin? Kysyin innokkuuteni paljastaen. - K-kyllä... virkailija lipsautti. Ihmiset ja tietoturva. - Hyvä. Nyt, saisinko hänen nimensä? - Palvelu maksaa- - Tämä on maanpuolustuksellinen asia. Totta helvetissä minä maksan palvelumaksunne. - Björn Askell Birger... avaan viestikentän niin saatte toimittaa asianne. Tajusin, että minun olisi pitänyt tehdä tämä jossakin muualla. Björn Birger ei osannut lukea sotilasmerkkikieltä, koska oli niin naivi. Naiveista naivein Björn, dreenipuolustaja ja luonnonsuojelija, oli joutunut ensimmäisenä jonkinlaisten testien kohteeksi, testien, joiden luonteesta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Olin asiasta yhtäkkiä järkyttyneen varma. Sasha Sirotkin oli unohtanut minut, Björn Birker keskiviikon. Spesifejä muistikatkoksia. Erittäin haitallisia. Nyt: näkyjä. Myös Kurtilla. Ajattelin Rorshachin testiä. Testejä, joista paljastui mahdollinen skitsofrenia. Ajattelin maisemataulua, jossa ei ollut porttia siinä kohtaa missä sen pitäisi arvovaltaisen, jyrkän ja erittäin järkevän setäni mielestä olla. Nyt minun täytyisi vain kysyä, oliko Björn Birger saanut koskaan arvolähetystä. Lahjaa. Taivaskorttia.
Pink moon is on it's way
And none of you stand so tall
Pink moon gonna get you all
It's a pink moon
Yeah, it's a pink moon
Nick Drake, Pink Moon, Tellus, 1972 alj. - Maier. - Niin? - Psykiatri täällä. Ne ovat käyneet niin ihmeen varomattomaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti