Okei, tämä puolikuntoinen novelli on ensimmäinen tekstini täällä uudessa, uljaassa blogissa, jossa toistaiseksi leijun vielä yksinäisyydessäni. Jatkossa aion kirjoittaa tänne 1. lukuja romaanistani, joka kulkee vielä kevyellä työnimellä Avaruusseikkailu 3001: rakkaustarina, 2. muita scifin ja fantasian välillä liikehtiviä novelleja, runoelmia ja ajatuksia 3. scifiin ja fantasiaan liittyviä asiatekstejä, ajatuksia esimerkiksi kilpailuista, tapahtumista, alan lehdistä ja kirjallisuudesta 4. uskaltaudun ehkä kirjoittamaan muutaman peliartikkelin.
Luokoon taustakuvani järkäle matkalleni kajoa.
---
Tieteiskirjallisuus ja kirjoittaminen on jälleen ahmaissut minut ja vapaa-aikani. Aiemmat scifiyritelmäni, avaruusrunoelmani ja tiedepläjäykseni, joissa on seikkaillut pahvisehko ja kreisi Trinity, eivät ole mitään verrattuna tällä hetkellä käsillä olevaan projektiin, josta en viitsi kuitenkaan hirveästi vielä puhua. Edelleen proosan kirjoittaminen tuottaa tiettyä hankaluutta runouteen verrattuna, ja ne hankaluudet on helposti tekstistäni löydettävissä. Minulla on ehkä reipas mielikuvitus, mutta ajatus ei purkaudu paperille luontevasti. On pakko kirjoittaa, kirjoittaa puhtaaksi ja lisää. Opetella, niinhän se toimii.
Avaruusromaaniani luodessa olen löytänyt itsestäni kohtalaisen positiivisen ongelman. Minulla on liikaa ideoita. Kiireissäni selitän systeemini toimintaa juonen kustannuksella. Muutaman maailmaani vaivanneen idean olen joutunut siirtämään omalle raiteelleen, omaksi tarinakseen, kuten tämän seuraavan, teille nähtäväksi tarjoamani novellinraakileen.
Tiedän, ettei juuri kukaan syvenny, eikä sitä voi vaatiakaan, näin pitkiin teksteihin kenenkään blogissa. Jos kuitenkin kävisi sattumalta niin ihmeellisesti, että juuri sinua kiinnostaisi jättää palautetta, jätä toki. Proosan kanssa tunnen olevani paljasjalkainen lapsi.
Pähkinänkuoressa: tieteisromaanini sidekickinä syntynyt novelli nimeltään
MINÄ.HALUAN.EXE
Kati istui keittiön pöydän ääressä sanomatta mitään. Valot oli sammutettu, hella kylmänä. Hän oli ristinyt kätensä leukansa alle ja tuijotti ulos.
Juha oli valmiiksi hermona. Töissä sujui hyvin, mutta niillä kolmella porrasaskelmalla ennen kotiovea, niillä iski aina outo, epätervetullut ja tympeä olo. Hän kiersi kaulaliinan kaulasta, löi eteisvalot päälle eíkä tervehtinyt liikkumatonta vaimoaan. Hän olisi voinut jättää takin päälle ja kääntyä suoraan takaisin töihin.
Helvetti, hän oli tänään allekirjoittanut kahden miljoonan paperit Musiikkitalon tarjouskilpailuun. Kahden miljoonan. Sen entisöinnissä kaivattiin sementtikuivausta. Töölön pommitus oli repinyt perustuksen irti ja päästänyt kosteutta rakenteisiin, tosin ei niin paljoa, etteikö sitä voisi kuivata. Hänen päätöksellään työmaalle siirtyisi pieni armeija miehiä, jotka saisivat silakan pannuun ja leivän perheelleen pöytään. Ja Kati se vaan murjotti.
- No mikä nyt on. Sä olet kuin joku monumentti täällä, Juha aloitti.
- Ihme marttyyrimeininki taas, hän jatkoi ja antoi mennä, konfliktin uhalla ja herran haltuun.
Kati ei vastannut. Juha laski molemmat kätensä pöydälle ja katsoi ulos, samaan suuntaan pihalle kuin vaimokin. Naapuri ajoi Renaultin peileihin kiinni. Jonain aamuna Juha laittaisi pojat tukkimaan sen ajoreitin betoniporsailla. Niitähän oli varasto täynnä.
Juha jätti Katin murjottamaan ja jatkoi takaisin eteiseen. Marttyyri mikä marttyyri, heikko luonne sillä oli, pienet vastoinkäymiset lannistivat.
- Lapset, Tuomas, kotona, hän huusi ja kopautti tuttavallisesti kahta ovea.
Katista pääsi pieni ääni. Reaktio. Hyvä. Hän jäi Tuomaksen ovelle voitonriemuisena. Tuomas auttaa, Tuomas on fiksu ja vastuuntuntoinen poika. Kun hän saisi esikoisen yhdeksi rintamaksi Katia vastaan, vaimo kyllä leppyisi ja tulisi uteliaaksi ja kävisi pian kysymässä, että mitä he kaksi haluaisivat syödä.
Tuomas ei vastannut. Ovi oli raollaan ja huone hämärä. Ei kotona?
Juha työnsi oven hitaasti auki. Tietokoneen näyttö paloi valkoisena. Pelaamassa?
Tuomas istua retkotti isältään lainatussa työtuolissa, pää niskatukeen nojaten. Hänen asentonsa oli… epänormaali. Juhan molemmat kädet lepäsivät käsinojilla, ja kyynärvarsissa oli pienet johdot. Nyt Juha huomasi, että hänen poikansa kasvoilla oli maski. Tässä vaiheessa Juha, nykypäivien mies, tajusi jo, mitä oli tapahtunut, eikä hänen olisi sitä tarvinnut tarkistaa. Tietokoneen näytössä luki ohjelman nimi, joka oli parhaillaan käynnissä:
MINÄ.HALUAN
Juhan jalat löivät loukkua, ajatus tummui ja nielaisi Katin ja hänen avioliittonsa, naapurin auton, heidän välirauhaan selvinneen rivitalonsa ja ne terassin kolme raskasta askelta. Enää ei olisi työmaata jonne kulkea, ei poikia, joita komentaa, ei vastuuta jakaa, ei niin mitään delegoitavaa. Nyt alkoi uusi elämä, ei, ei elämä, vaan vaihe, taistelu. Juha parkaisi ja syöksyi ottamaan pojastaan kiinni ennen kuin tämä katoaisi kokonaan hänen känsiintyneiden käsiensä välistä.
Laura oli menettänyt paljon, ainakin tarpeeksi, ainakin niin paljon, että syyt todellisuuden päättämiseen olivat painavammat kuin syyt koittaa päivästä päivään pitää teennäistä hymyä kasvoilla. Hän oli pudonnut, pudonnut useamman kerran, eikä kukaan ollut ottanut kiinni. Silti hän tunsi itsensä itsevarmaksi. Hän oli vapaa ja tietoinen päätöksensä seurauksista, hän tiesi mitä halusi ja miten sen saisi. Hän oli aikuinen jo.
Laura odotti. Odotti Minä.Haluan-firman konsulttia, seurasi odotusnumeroiden vaihtumista, ei katsonut toisiin asiakkaisiin, ei kuunnellut heidän puheitaan. Hänen numeronsa oli 230. 230 oli sama numero, jota hän oli käyttänyt kirjautuessaan ensimmäisen kerran sisään. Hän piti sitä erinomaisena enteenä, kunnon onnenpotkuna persauksiin.
Kohta hän pukisi avaruuspanssarin toisella puolella päällensä, ilmoittautuisi rykmentilleen kuussa ja olisi lopullisesti vapaa. MH-maailmassa Laura oli soturiprinsessa Lessaeia, noussut asemaansa tuskalla ja työllä. Hän komensi parhaillaan sotakonetta, ensimmäistä Euroopan Unionin lipun alla kulkevaa avaruuslaivaa. Hän oli omaksunut hahmoonsa oman historiansa, traagisen historiansa, lastenkodin, tukiperheet ja sen semmoiset. Hän ei päästänyt hahmoaan vähällä. Lessaeia oli kompleksinen hahmo, ja siksi täydellinen, täydellinen ihminen.
Konsultti, virkailija ja psykologi olivat pitäneet Lauran syitä hakeutua Minä.Haluan-todellisuuteen hyvinä, mutta ikää ongelmana. Virkailija muistutti levollisella äänellä, että nuoria tultiin vaatimaan yhtiöltä poikkeuksetta takaisin. Heidän tuli sen tähden tietää kaikki Lauran elämästä ja lähipiiristä. Kaikkien sukulaisten nimet oli kerrottava ja kirjattava, jotka mahdollisesti palaisivat myöhemmin perimään Lauran ruumista ja omaisuutta. Myös Toivosta, hänen entisestä poikaystävästään, tai Toivottomuudesta, Lauran oli puhuttava. Toivo oli kuitenkin kaukana niistä kymmenestä henkilöstä, jotka Laura oli laskenut oikeudenkäyntien varalta ja joiden tiedot hän luovutti heille. Laura tiesi, ettei Toivoa kiinnostanut tipan tippaa hänen kuulumisensa. Tässä todellisuudessa.
Keskustelun päätteeksi he kysyivät, haluaisiko hän matkalleen mukaansa päivityspaketin, jossa olisi kuuluisa uloskirjautumismahdollisuus. Hän oli painiskellut asian kanssa.
Hän oli juuri ja juuri saanut kokoon viiden vuoden kokemukseen tarvittavat 15 000 krediittiä. Uloskirjautumisen kanssa se maksaisi 20 000 kr. En, oli hän vastannut. Lopulta sen sanominen ei ollut tuntunut miltään.
Tunnin päästä Laura juoksi Minä.Haluan yhtiön kolossaaliselta toimistolta ulos harmaalle ja märälle Rautatieasemalle puristaen rinnassaan valkoista tutustumispakettia. Hän katsahti sitä, syleili sen kulmatonta muotoilua. Kannessa luki: Minä haluan. Minä päätän. Jo seuraavana iltana hän pääsisi klinikalle sisään, nyt oli palattava äkkiä Hyvinkäälle hyvästelemään veli. Taivas odotti, se repesi väreihin.
Hei, olen ihminen joka tutustui virtuaalitodellisuuksiin vasta 30 ikäisenä...tutustuin yhteen tyttöön ja sitä kautta kokeilin sitten Minä.haluan-palvelua..se oli virhe. Oon myös kokeillut muita palveluita kuten Sydäntä ja AVIA mutta MH on kyllä ollut vaan paras..
Alussa käynnit oli lyhyitä. Se tuntui tosi hyvältä kun pystyi tekee ihan mitä vaan, lentää taivaalla, iskeä naisia joit ei todellakaan tapaa tällä puolella jos tiedätte mitä tarkotan. Ja ei vaan siis sitä. tunsin ensimmäistä kertaa olevani oikeasti se ihminen joka olen kun ei ole koko ajan kaikkia saatanan hankaluuksia niskassa, rahaongelmia, eroamisia tai päihteitä...Tapasin usein kavereitaki MHssa, oli moninpeliä ja kaikkea, kunnes ne katosi kun aloin luomaan vähän uutta elämää ja oleen ihan muissa piireissä. Siis aloitin yrityksenkin Minä.Haluan-verkossa ja joku kaveri oli että morjens susta on tullu ihan snobi jätkä.Tässä vaiheessa varmaan kannattaa kertoo et mulla ei siis oo lisenssiä vaan oon piraattina. Mulla on ne vehkeet täällä himassa ja piikitän ite. Mut siis tästä syystä en oo voinut olla ku tunteja MH:ssa, jonkun vuorokauden olin kerran ja olin niin paskana sen kokemuksen jälkeen, tai siis, halusin vaan olla siellä mutta samalla mun kroppa huusi että riittää! Mut nyt mulla on menny pidemmän aikaa niin, että oon päivässä siellä vähintään 8 h kerrallaan ja koko elämä on menny ihan perseelleen. Oon vielä niin koukussa tai jotenkin niin kujalla että en missään nimessä haluaisi mennä vieroitukseen, ajatus siitä tuntuu niin pahalta, niin kaukaselta.
Miksi aloitin käytön vaikka mua varotettiin? Mä oon aina karttanut pelejä ja virtutodellisuuksia, enkä ennen uskaltanut koskaan niihin koskea, koska pelkäsin juuri tälläistä terveyden ja talouden romahtamista. Haluaisin kysyä pitempi aikaisilta käyttäjiltä että pääsenkö vielä eroon lyhentämällä sisälläoloaikoja? Mitä pitäisi tehdä? Onko mulla mahdollista päästä MH:sta eroon? Olen lukenut pahoja juttuja siitä että vieroituksessa olleet on vaan halunnut tappaa ittensä tai niistä jotka on jonkun virheen takia, monen vuoden käytön jälkeen vahingossa uloskirjattu ja ne on menny ihan sekaisin!
Palvelin maanpuolustuksessa eturintamassa silloin kun sota oli pahimmallaan eli keväällä 2201, ja oon selvinnyt siitä, mutten tunnu selviävän tästä…please, help! =)
Uusi koti. Uusi tartunta. Sama tekijä. Katselin heitä, varoin häiritsemästä.
- Äiti.
- Lapsi.
- Äiti kuuntele.
- Minä olen tässä.
- Äiti kuuntele ittees.
Hiljaisuus.
- Kun minä kuuntelen itseäni, kuulen vain sun lapsiesi naurun ja sun miehesi puheen.
- Mä varoitan.
Anjan äiti sytytti tupakan ja nosti tuhkakupin viereensä. Hän katsoi tytärtään lasiensa takaa.
- Miksi mä en saisi valita paikkaa itselleni nyt, kun mulla on niin vähän aikaa jäljellä.
- Sä oot niin itsekäs. Ei herrajumala sä oot niin itsekäs.
- Tossa pöydällä lepää mun koko omaisuuteni. Mä haluan antaa sen kaiken nyt sulle. Sä voit ottaa sen anteeksipyyntönä, mutta mä teen sen - mä en koe hakevani nyt anteeksipyyntöä. Se on vain, mitä musta jää ja mä haluan helpottaa sillä sunkin elämää. - Anna vanhan äidin olla vähän aikaa onnellinen.
Anja nousee. Avaa paksun kirjekuoren. Äiti katsoo ryppyisiä käsiään ja kultaista ohutta rannekorua. Avaa rannekorun lukon ja kuljettaa sen pöytää pitkin Anjalle. Anja kurkistaa kirjekuoreen, laittaa käden suulleen jossa puristaa paperinenäliinaa ja kyynelet valuvat taas hänen poskilleen. Anja laskee setelit ja avaa niiden joukosta kirjeen jonka kuitenkin välittömästi puristaa tolloksi.
Hän katsoi minua.
- Se yrittää aivopestä mua.
Lisäsin raporttiini Anjan kohdalle kysymysmerkin. Ei ollut olemassa ihmistä, jota Minä.Haluan-palvelu ei houkuttelisi. Hän saattoi teeskennellä seurassani vahvempaa, kuin olikaan.
- Jos haluat tulla kattomaan äitiäs, Margarita selitti hennosti.
Margarita osaa käyttää ikäisekseen erinomaisesti yhteyksiä. Hän yrittää tarjota Anjalle vierailukoodia. Vierailukoodi on vielä luettavissa, yritän hävittää sen, ennen kuin lähden, kirjoitin.
- Äiti. Sä olet mulle kuollut jos sinä menet.
- Älä anna mun kantaa noita sanoja meren rannalle.
- Meren rannalle?
- Villa Adalle. Hangon rannalle. Hyvän tuulen tuvalle.
Anjan äiti Margarita vetoaa Anjan tärkeimpiin muistoihin, niin kuin Minä.Haluan-palvelu yrittää alusta saakka käyttäjälleen tehdä. Siksi yhtiöllä on valtavat, arkaluonteiset arkistot vähintään sen kunnan asukkaista, jonne he istuttavat klinikkansa. Itse klinikalle meneminen on vain ajan ja sattuman kysymys. Palvelu itsessään on - vastustamaton.
- Sulla on meidän mökki siellä?
- Ja kun sä vihdoin nouset mun kanssa samalle verannalle… sinä tiedät, että odotan sinua siellä. Että kahvi on valmiina ja Eino kaupoilla ja paistaa illalla kuhaa.
- Mä tosissani varoitin sua tosta Einosta jo.
- Anja…kun mä ikävöin sun lapsiasi niin.
Karo ja Lilli. Kaksostytöt. Menehtyivät kuusivuotiaina sodan aikana riehuneeseen tubiepidemiaan.
- Ei ne ole poissa Anja. Minä tiedän missä he ovat.
- Äiti -
- Ne on menneet puutarhaan. Siihen, mihin sä laitoit punaviinipensaita ja karviaispensaita kasvamaan. Ne on… tytöt on puutarhassa.
Anja katsoi äitiään tuskasta irvistäen ja peitti taas kasvonsa märkään paperiin. Hän käveli ympäri pientä asuntoa, suoristi pitsipöytäliinan, suoristi lusikat kahvikuppien vierellä.
- Sitä mä vaan mietin… äiti. Kun mä olen ymmärtänyt, että siinä maailmassa mihin sinä menet, niin… sinähän pystyt tekemään ihan mitä vaan. Niin että miksi sinä vaan sitten istut meidän verannalla ja kudot mummona sukkaa. Mikset lähde Pariisiin. Mikset sä nouse lentokoneeseen nuorena naisena ja matkusta, nyt kun sinä kykenet?
Anjan äiti oli yhtiölle täydellinen mannekiini ja täydellinen myyjä. Vanhus, joka halusi jälleen nauttia nuoruudestaan ja menetetyistä läheisistään. Yhdistelmä oli tappava.
- Niinhän minä teinkin… Margarita aloitti hitaasti ja keinotekoisiin muistoihinsa syventyen.
- Matkustin Saksaan. Tapasin nuoria miehiä. Menin Marokkoon. Ostin basaarilta hienon huivin, se on… hän etsi katsellaan huivia eikä tietenkään löytänyt sitä.
- Ja sitten palasit reissuilta ja kaivoit mieheni haudasta. Panit mut, äiti sä panit mut polvilleni.
- Minä löysin paikan, missä olin onnellisimmillani.
- Etkö sinä ole mun kanssani onnellinen?
- Mitään muuta ei minun pieni sydämeni toivoisi kuin että näkisin sinut verannalla.
Anja oli pitkään hiljaa. Hän liikkui taas tilassa, painoi paperin huulilleen. Pysähtyi.
- Äiti en minä voi tulla. Kaikesta paskasta huolimatta mulla on täällä niin paljon hyvää. Mulla on hyvä työ, ihanat kaverit. Joku Einoakin parempi. Sinä. Mulla on ollut sinä. Ja mä olen pitänyt susta hyvää huolta.
Margarita vaikeni, katsoi tupakkaa kädessään, jota oli unohtanut polttaa. Jonkinlainen epäilys häivähti hänessä, sitten hän palasi taas keinomuistoihinsa.
- Se sinun puutarhasi on niin pitkään aikaan ollut ihan hoitamattomana. En mä ole mennyt koskemaan siihen, kun se oli aina sinun projekti. Pensaat on villiintyneet, ruoho on pitkää, marjat mätiä tai ylikypsiä. Omenapuu kyllä tekee ihan hyvää hedelmää, mutta et antaisi tyttöjen syödä marjoja. En ole viitsinyt niitä komentaakaan, kuka minä olen niitä kasvattamaan. Ne on sinun lapsiasi. En mä ole koskaan puuttunut teidän välisiin asioihin.
- Älä lähde äitikulta. Älä lähde noiden sun aaveittesi matkaan.
- Anja. Nähdään meidän verannalla. Minä odotan sinua siellä.
Joonas ja Joona maleksivat käsi kädessä pitkin Oriveden pääkatua, Kauppakatua. Joonas ja Joona eli Joona sydän Joona. He ohittivat uimahallin, uuden teatterirakennuksen ja S-marketin. S-marketin takana oli ensimmäinen klinikka. Sen kohdalla Joona tiukensi otettaan, innostuneena. Hän jäi katselemaan sen suuntaan ja veti Joonaksen mukaansa lähemmäs rakennusta. Joonas vastusteli, mutta piti käden kuitenkin kiinni, antoi periksi. Joona painoi kasvonsa klinikan ikkunaan.
Joona haluaisi kokeilla, se oli selvä, se oli tuonut sen jo heidän ensitapaamisellaan Tampereella esille. Joonasta ajatus puistatti, ja puistatti nyt vielä enemmän, kun hän näki pimennyslaseista läpi saleihin, joissa ihmisiä makasi riveittäin kummallisissa koteloissa. Kotelot olivat täynnä ihmeellistä hyytelöä.
- Toi mössö pitää sun ihon nuorena, Joona sanoi.
- Hyi helvetti.
- Hyi vaan ittelles. Sä et tee sun iholle koskaan mitään.
He jatkoivat matkaa kirjastolle. Ilta oli jo pitkällä, mikään muu paikka ei ollut auki paitsi S-Market, Polle ja klinikat. Kirjaston takaa löytyi uusi virtuaaliklinikka, se oli AVIN klinikka ja siellä ihmiset makasivat jonkinlaisessa infrapunasäteilyssä.
- Kunnon sauna, Joona päivitteli, äänessään ihastusta.
- Miksei ne voi vetää verhoja eteen. En mä haluaisi maata tuolla kaikkien näkyvillä.
- Etkö haluaisi, Joona kiusoitteli.
- En haluaisi.
- Etkö mun kanssa.
- En mä olisi sun kanssa. Mä olisin jossain ihan omalla planeetallani.
- Mitä, etkö sä tulisi katsomaan mua.
Joonas suuteli Joonaa pikaisesti.
- Tulisin.
He kääntyivät ympäri. Klinikan jälkeen alkoivat kerrostalot ja pellot, ei mitään nähtävää siellä, ei mitään, mihin mennä. He raahustivat takaisin S-Marketin valoihin, kengät märkinä ja lahkeet täynnä lunta. Joku ryhmä riehui Alkon ovella, joku hevari huuteli, ja yhtäkkiä Joonasta heitettiin voimalla lumipallolla takaraivoon, niin että tämä kaatui sen voimasta ja pillahti itkuun.
- Ei voi vittu jääpallolla heittää… hän nyyhkytti polvillaan.
Joona nosti hänet pystyyn, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja repi hänet Alkon ovien luona henganneesta jengistä kauemmaksi.
- Vittu mä vihaan tätä kaupunkia, mä vihaan tätä kaupunkia niin paljon, hän huusi.
Laura oli riisunut vaatteensa ja pukeutunut hänelle ojennettuun muoviseen pukuun. Hän työnsi korviinsa tutut piuhat, laittoi silmilleen kummat lasit, painoi suuhunsa valkoisen pallon. Ei haittaa miltä näyttää.
Hän nousi rohkeasti kylvyn reunalle, oikea jalka edellä, vasen mukana. Hän astui tiukkaan nesteeseen, jonne hänen jalkansa upposivat vain juuri ja juuri. Ei haittaa mitään, ei tää mua tapa.
Nadja-niminen työntekijä tuli auttamaan häntä asettautumisessa. Hyytelö voi tuntua alkuun kylmältä, mutta se lämpiää ruumiinlämmöstä kyllä, Nadja sanoi, se oli ulkomaalainen
Sitten alkaa vähän inhottavampi vaihe, Nadja jatkoi hymyillen, painaen Lauran selkää paremmin nesteeseen. Me laitetaan sut sydänlaitteeseen ja hengityskoneeseen, onko sulla nyt hyvä asento siinä.
On ihan ok asento, vähän jäi tukkaa niskan väliin.
Otetaan se pois. Mä annan nyt sulle tällaisen rentouttavan piikin.
Antaa mennä, sen hän oli ennenkin ottanut.
Sano vaan jos mä voin korjata tota sun asentoa vielä. Laura? Olet sä vielä täällä?
Kohde 230 on lukittunut, Nadja sanoi hiljaa kosketinlaitteeseensa.
Laura ei pystynyt sanomaan mitään, eikä liioin liikkumaan, hän vain tuijotti Nadjan ruskeita silmiä. Pakokauhu hiipi koko fucking astiaan.
Viimeistelin raporttini ja sammutin koneen. Anja Siekki oli lähtenyt äitinsä mukana Hangon rannoille.
Miten kuormittavalta tämä kaikki tuntuisi, ellei minulla olisi suunnitelmaa. Alaiseni olivat jäljittäneet Minä.Haluan-firman kovinta ohjelmoijaa vuosikausia, ja nyt hänen vangitsemisensa oli lähempänä kuin koskaan. Koodin muruset oli saatu koottua ja data uudelleen aktivoitua. Koko systeemi oli ennenkuulumattoman lähellä sulkemista. Tarvittiin vain viimeinen salasana, oikea kopio, oikea vastaus. Firman lakimies oli saatu puhumaan, se oli meille kullanhohtoinen voitto.
Nojasin työtuoliini ja venyttelin selkääni hiukan sekavana. En tiennyt, olinko enemmän järkyttynyt Siekin viimeisestä sähköpostista vai enemmän innoissani siitä, että BoB oli tehnyt ratkaisevan virheen ja ylittänyt oikeutensa. Nostin sormeni aseeksi ja olin ampuvinani häntä. Antauduin voitonriemulle.
Lessaeia heräsi. Hän nousi sängyltään, pää painavana edellisen illan juhlista. Hän ja hänen miehistönsä olivat paenneet edellisen tehtävän aiheuttamaa stressiä ohitetulta kraaterilta löytyneeseen irkkubaariin.
Lessaeia kuunteli oman aluksensa moottorin hurinaa. Hän otti muutaman varovaisen askelen kohti hyttinsä suurta ikkunaa. Miljardit tähdet seisoivat hänen edessään. Kuuhun olisi vielä matkaa, nyt määränpäänä oli Mars, johon pysähdyttäisiin tekemään täydennyksiä. Tällä hetkellä he kulkivat ei-minkään planeetan välisellä vyöhykkeellä. Oli oikeastaan väärin hänen miehistöään kohtaan, että hänellä oli juuri tällä sektorilla krapula. Kaikkein vaarallisimmalla sektorilla. Se tunnetusti kiehui merirosvoja.
Lessaeia kuuli vuoteestaan ääntä. Tietysti. Tuttua, tyytyväistä naksuntaa. Nuori dreenipoika venytteli värikkäitä käsiään ja houkutteli häntä elein takaisin vuoteeseen. Ihanat tähdet vartioisivat heitä, kun he antautuivat jälleen lajienväliseen syleilyyn.
