MARS JA MARY-LOU

Olen muuten unohtanut mainita erään erittäin tärkeän huomion käsikirjoituksestani. Se edustaa pulp-fiktiota.

---

Mars. Uuden Berliinin kupoli. Valkoisen Kääpiön hevostallit.
Nainen kumartuneena työpöytänsä ylle, kirjoittamassa. - Ein herzliches Wilkommen unser Treffen... hier sind ein paar last-Minute-Tipps.
Hän nosti päätään ajatuksissaan, katsomatta erityisesti minnekään. Hän oli suunnitellut kokousta pitkään. Hän oli koonnut joukon todellisia vaikuttajia niin menestyksekkäästi, että heidän liikehdintänsä ei ollut herättänyt dreeneissä minkäänlaista kiinnostusta. Nyt Mary-Lou Maierin oli kuitenkin otettava riski, astuttava tielle, jolta ei ollut kääntyminen. Riski, joka päivänvaloon tullessaan ei olisi selitettävissä. Jos suunnitelma epäonnistuisi, se veisi hänet suoraan dreenien valvomaan tyrmään. Luoja häntä auttakoon. Kokousvieraat olisi tuotava hevosille varatusta ilmalukosta sisään, sillä Uuden Berliinin virallisista porteista saapuessaan he herättäisivät yksinkertaisesti liikaa huomiota. Valkoisen Kääpiön hevostallien ilmalukkoja käytettiin hyvin harvoin, ja nytkin vieraiden saapuminen oli peiteltävä siitosoritilauksena. Toisin sanoen, kokousvieraat joutuivat pusertamaan läpi kupolin ilmalukon innokkaat hevoset kankuissaan kiinni. Mary-Lou avasi eteensä näkymän portin lukko-ohjelmasta. Hän oli testannut omaa hakkeriohjelmaansa siihen useita kertoja menestyksekkäästi. Kun siitosorit oltaisiin saatu vastaanottolaiturille, olisi ihmisten vuoro, ja silloin ovi hälyttäisi. Hakkeroimalla ohjelman portti saataisiin uskomaan, että ihmisten ruumiinlämpö ja kehonmuoto olisivat totisesti samat kuin lämminveristen arabialaishevosten. Maier kumartui koskettimensa äärelle.

Lukkojen hakkerointi tai kierto -> ladatkaa koskettimeen HackPack!0.7. Olen itse ohjelmoinut sen, joten voitte olla minuun yhteydessä mahdollisten virheiden ilmaantuessa. Valitkaa saapuessanne alueeksi Neue Berlin/New Berlin -> WeisserZwerg -> Luft3 - Käyttäkää latausalustana muuta kuin Googlea. Mieluiten Lumivalkoista. - Olen lähettänyt koordi
Verdammt...
Mary-Lou käänsi koskettimensa ylösalaisin. Jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa.
- Fernando, Fernando... hän huokaisi katsoessaan teltan vastakkaista seinää.
Miten hän ei ollut voinut huomata sitä tullessaan sisään? Miten hän oli voinut ohittaa noin suloisen näyn?
Se oli kaunis. Vahva ja elinvoimainen verettömän Unionin sinisen lipun vieressä. Se pani hänen kylmän sydämensä hakkaamaan. Eikä hän voinut jättää sitä siihen, ei niin millään.
Schade. Mikä harmi.
Hän meni Saksan lipun luokse ja laskosti sen varovasti käsiinsä vannoen, että vielä se liehuisi voitokkaana, triumfin saattelemana.
Tai sitten, hän ajatteli ja kallisti päätänsä synkkänä,  se löytäisi tiensä jonkun epäisänmaallisen edustajan perseeseen.
- Fernando, hän huusi teltan ulkopuolelle.
Tallimestari oli teltan suulla sekunnissa, likaisia käsiään yhteen hieroen.
- Rouva?
Hän huokaisi.
- Kansallisessa rintamassa ei ole ainuttakaan saksalaista minun lisäkseni. Vie tämä pois ja hae jostain Skandinavian lippu tilalle.
Mary-Lou pyöritti päätään katsellen pientä espanjalaista apuriaan.
- Mitä ihmettä sinä ajattelit...
Fernando virnisti ja otti lipun käsivarsillaan vastaan, varoen koskemasta siihen mustilla sormenpäillään.
- Hei, Mary-Lou huudahti, kun tallimestari oli jo livahtamaisillaan.
- Niin palavasti kuin haluaisitkin sitä, Fernando… minä en ole avaruusnatsi.

XXXIII

Miksi aurinko on niin huonoa seuraa

erämaan kulkijalle?

Miksi aurinko on niin mukava

sairaalan puutarhassa?

Lintujako vai kaloja

on näissä kuun verkoissa?

Sieltäkö minne minut hukattiin

minä viimein löysin itseni?

Pablo Neruda, 1974 alj., Chile, Tellus

Maassa ylistetyt projektiin suunnatut ”rajattomat varat” riittivät pienen iglumaisen asunnon hankintaan eikä sitten muuhun. Koska olin tottunut tiettyyn elintasoon, en suostunut ostamaan aasia, vaan päätin odottaa kunnes minulla olisi varaa hevoseen. En poissulkenut mahdollisuutta että ne pakottaisivat minut hanttihommiin ilmaviljelyksille. Sotilasarvoni ja jalansijani Maapallon politiikassa ei merkitsisi täällä mitään. Muistin, miten kunniakkaasti kenraali oli minulle puhunut, pidellyt hartioistani kiinni ja antanut rajun halauksen ennen kuin nousin risteilijään.

- Malin. Sinä olet amiraali. Olet viettänyt puolet elämästäsi laivastossa. Kuolan Niemimaalla. Yksinäisyydessä.

Sukellusveneissä. Jäänmurtajissa. Kalastusaluksilla. Sotalaivoilla. Olet tutkinut hyttisi pientä ikkunaa näkemättä mitään. Olet onnistunut pitämään miehistösi rauhallisena ja valmiudessa. Lojaalina, niukkuuden ja epävarmuuden keskelläkin.

Olet elänyt pimeydessä ja keinovalaistuksessa. Sinut on pumpattu täyteen antibiootteja ja vitamiineja. Tarvitset tätä kokemusta kestääksesi sen, mitä sinulla on nyt edessäsi.

Meidän nuorilla lentäjillämme ei ole samanlaista kärsivällisyyttä. He ovat aina nähneet valoa, taistelleet äänessä ja myrskyssä ja tuulessa. Vaan avaruus, se on tappavan hiljainen, äänettömämpi kuin meren syvin hauta. Avaruus ei ole taivas. Se on valtameri.

Kupolin takana nouseva pienikokoinen aurinko ja Marsin pinnalla leijuva pakkassumu olivat ensimmäisiä asioita jotka painuivat mieleeni, enkä tiennyt mitä muuta tekisin kuin lähtisin herättyäni metsästämään samaa jylhää näkyä.

Kapselista vapauduttuani olin niin uupunut, että minut oli kannettava ulosvedettävään sänkyyni. Kahden vuoden säiliökomennus oli ohi. Lento oli ollut tutkimusmatka viikkokausia kestävään psykoosiin, akuuttiin selkäsärkyyn, lääke -ja peliriippuvuuteen ja älylliseen taantumiseen. 

Osan matkasta meitä pidettiin koomassa. Kaikki Marsiin matkustavat eivät mahtuneet samaan aikaan laivan kannelle. Suurkeittiössä pystyttiin säännöstellä ravintoa, kun puolet matkustajista nautti vuoroviikoin ylenpalttista sokerisuolanestettä. Unella myös vältettiin konflikteja, jotka olisivat voineet johtaa vaaralliseen kapinointiin.

Star oli muhkea risteilijäalus, yksi ensimmäisiä Marsiin säännöllisesti jyrääviä avaruuskoppakuoriaisia. Sen sisältä löytyi kirjasto, sanomattakin surullinen disco, ostoskatu, puisto ja uimahalli, sairaala ja koulu. Ajatus Stariin palaamisesta puistatti. Kaksi vuotta tunsin istuvani lentokentän kylmässä terminaalissa odottamassa lentoa, joka ei koskaan tulisi.

Kun Star valmistautui laskuun, koko risteilijä kääntyi ylösalaisin. Roikuimme kapseleissamme vyötettyinä, otsat kurkistusikkunoissa. Kokemus ei ollut samanlainen rutistus kuin nousu, sillä Marsilla ei ollut ilmakehää, joka olisi työntänyt meitä loitommalle. Joka tapauksessa, yhtä helvettiä se oli. Marsin punainen hehku oli laimennut okran väriseksi, sitten pahaenteisen mustaksi. Kaipasin Maan näkymää, pilviä puhkovia vuoria, laaksoja niiden alla, meriä, jotka piirtyivät mantereisiin kuin palapelin palat. Nukahdin levottomana ja heräsin järkytykseen. En jaksanut nostaa edes käsiäni. Marsin painovoima oli asettunut kaikessa hiljaisuudessa päälleni.

Kapselin ulkopuolella kiirehdittiin. Metallikenkiä kerättiin ja miehistö antoi ohjeita. Käänsin kasvoni viimeistä kertaa kurkistusikkunan suuntaan. Mars.